Sydämellisin terveisin Riika
Nyt matkaan pienessä autossa kohti jotakin paikkaa, joka tuntuu oudolta ja vieraalta. Olen häkissä vailla mitään ymmärrystä siitä, mitä on tulossa. Häkissä on pieni ruhjeinen matto, jota pyörittelen aina välillä hermostuneesti käpälissäni.
Sitten auto pysähtyi ja yritän katsoa häkistäni ulos auton takaikkunasta. Näkyy vain pilvinen taivas, joka lupaa sadetta. Sitten takakontin ovi avataan ja minua katsoo nuori poika, silmät innosta soikeana. Peruutan varautuneesti häkkini perälle ja katson nuorta poikaa ihmeissäni.
Poika avaa häkin luukun ja vinkaisen hätääntyeenä. Matto tassujeni alla liukuu pois, kun yritän ängetä häkin nurkkaan.
"Justin! Älä säikytä sitä! Se on minun koirani, eikä sinun!" pojan takaa ilmestyy vähän vanhempi tyttö.
"Selvä on. Mikä sen nimi on, Sara?" tytön nimi on siis Sara. Aavistan ja katson lapsia hämilläni.
"En tiedä vielä." Sara vastaa ja kurkottaa kätensä häkkiini.
En tällä kertaa pelästynyt niin paljoa ja uskalsin nuuhkaista Saran käsiä. Peruutan kumminkin hiukan taaksepäin, kun tämä ottaa minut kiinni ja sitten ulos häkistä.
Nyt näen maisemat paremmin. Olen maalla, jossa on paljon muita eläimiä ja kaunista säätä. Tyttö halaa minua ja alan pikkuhiljaa rentoutua hänen sylissään.
"Voi, äiti! Isä! Se on niin ihana! Sen nimi on...hmm...Riika!" Sara huutaa ja pelästyn hiukan.
Olinko minä nyt sitten Riika? Onhan se ihan kiva nimi. Kun säikähdykseni menee ohi nuuhkaisen Saran poskea.
"Noniin, Riika! Näytän sinulle joitakin paikkoja." Sara puhuu ja heilutan häntääni merkiksi, että olen iloinen uudesta nimestäni.
Sara lähtee kävelemään minä sylissäni kohti punaista, lautarakenteista taloa. Katson sitä hiukan arvuuttelevasti ja rauhoitun sitten. Se oli varmasti tuleva kotini, jossa viettäisin aikani Saran lämpimän sylin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti